Blogi historiallisesta romaanista

Tällä kansihahmotelmalla lähetin Itämeren Aurin käsikirjoituksen aikoinaan Otavalle vuonna 2015. Ikävä kyllä tuo kuva (kiitos ottajalle ja mallille, jotka olisivat antaneet sen käyttöön!) ei riittänyt skannauslaadultaan kanteen, sillä siinä on Euran muinaispuku, joka on kiinteästi osa Aurin tarinaa. 


Ikkuna menneeseen


Oletko historian harrastaja?

Tätä on kysytty minulta paljon. Monta vuotta vastasin, että en, en nyt oikeastaan. En tarttunut historialliseen romaaniin siksi, että olisin kierrellyt nuoruudessani määrätietoisesti historiallisia kohteita tai käynyt kursseja aiheesta. En ole myöskään lukenut historiaa yliopistossa tai tehnyt kesätöitä arkeologisilla kaivauksilla. Tietenkin pidin historiasta ja luin historiallisia romaaneja. Historia on aina kiehtonut minua, mutta kai historian harrastajan pitäisi kuulua johonkin seuraan...? 
Esikoiskirjan myötä olin toki jo perehtynyt syvällisesti rautakautiseen elämään, mutta "harrastuksena" se oli enemmänkin kahden vuoden all-inclusive -matka 900-luvun pohjolaan.

Kysymys esitettiin taas loppuvuodesta 2021, kun juttelin Otavan uuden markkinointitiimin kanssa.

Aloin pohtia asiaa uudelleen. 

Lasketaanko se historian harrastamiseksi, jos lukee vuodessa kannesta kanteen kymmeniä historiaan liittyviä väitöskirjoja? Entä, jos on nettiantikvariaattien vakiasiakas ja kotikirjasto pursuaa lukuisia historiasta kertovia lähdeteoksia? Jos on matkustellut esihistoriallisilla muinaismuistoalueilla Suomessa ja ulkomailla? Jos on kolunnut Suomen keskiaikaisia linnoja ja kansallismaisemia? Jos tuntee digitaaliset paimenmuistiot ja Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannat kuin omat taskunsa? Jos tietää niin paljon pohjoismaisten kaupunkien historiasta, että voisi toimia helposti matkaoppaana Turussa, Tukholmassa, Färsaarilla, New Foundlandissa ja Grönlannissa? Jos omistaa uskomattoman määrän perinne-esineistöä ja käsitöitä viikinkiajan kapineista eri vuosikymmenille (kansallispukuja, tuohikenkiä, -reppuja, lautanauhoja, koruja, jouhikon, kanteleen ja aurinkokiviä esihistorialliseen merinavigointiin)? Jos on vuosien saatossa liittynyt historiaa tutkivaan sukuseuraan, retkeillyt paikallisen arkeologian harrastajayhdistyksen mukana ja toiminut kulttuuriperinneyhdistyksen hallituksessa. Jos on kasvattanut pihamaalleen perinneyrttejä ja jos tietokoneelta löytyy vähintään 1000 kirjamerkkiä historiallisille lähdesivustoille?

Jos on kirjoittanut kuusi historiallista romaania, joiden tarkasta historiallisesta taustatyöstä on saanut kiitosta historian harrastajilta?

Ehkä voisi sanoa jo... "Kyllä, olen historian harrastaja".

Jos on rehellinen, voisi jopa sanoa, että on "vaarallisesti hurahtanut historiaan". 

Onneksi kirjoittamisesta ja taustatutkimuksesta tuli työ. Toisaalta, ilman ensimmäistä kustannussopimusta en olisi todennäköisesti hypännyt näin syvälle menneisyyden "kaninkoloon" ja jäänyt sinne mukavasti asustelemaan (heh). Tässä vaiheessa kirjailijan uraa olen ennen kaikkea iloinen jokaisesta, joka on tarttunut kirjaani ja lennähtänyt luomastani aikaikkunasta 900-luvun tai 1500-luvun lopun maailmaan. Henkilökohtaisen löytöretken jakaminen tekee juuri historiallisen romaanin kirjoittamisesta niin ihanaa ja palkitsevaa.

Historiaa tutkiskelemalla voi luoda uutta ja löytää uusia näkökulmia menneeseen. Historiasta kirjoittaminen on minulle sekä harrastus että työ.

Pitääkö historiallisen romaanin sitten olla "totta"?

Historiallisia romaaneja kirjoitetaan moneen lähtöön. Viihteellisimmissä teoksissa historia on enemmän tai vähemmän taustakulissi ja näyttämöllä esitetään juonivetoista tarinaa. 
Perinteisesti suomalainen historiallinen romaani edustaa kuitenkin eeposta, jonka taustatyöhön käytetään valtavasti aikaa. Usein kirjailijana pohdinkin, tajuaakohan kukaan tätä(kään) kiehtovaa pikku faktaa, jonka olen kutonut tarinaan mukaan? Mutta ilokseni joku aina poimii nämä kirsikat kakusta. Toinen googlettaa ja löytää tietokirjan verran lisää faktaa aiheesta. Kolmas innostuu tunnistaessaan oman sukutilansa tai maiseman kirjan päähenkilöiden matkalta. 

Miksi suomalaiset kirjailijat näkevät enemmän vaivaa kuin mistä he saavat keskimäärin kunniaa? Ainakin omalla kohdallani kysymys on siitä, että kirjoitan omaksi ilokseni. Tutkin historiaa, koska haluan tietää ja selvittää, mikä on mahdollista ja miten asia oli. Ilman tätä taustatutkimusta en saisi tarinasta irti niin paljon syvyyttä ja merkityksellisyyttä. Suomalainen mentaliteetti se kai lopulta on, joka sanoo, että "sen minkä teet, tee kunnolla". Korkeakoulut antavat myös valtavan hyvät pohjat laadulliseen tutkimukseen ja opettavat lähdekritiikkiä.

Oma arvonsa on myös sillä, että Suomi on pieni maa. Jos me emme kirjoita ja tutki omaa historiaamme, ei sitä tule kukaan maailmalta meille tarjoilemaan. Sillä ajatuksella aloitin ensimmäisen kirjani (ja varmasti myös viimeiseni): "haluan lukea tästä aiheesta kotikonnuilta, mutta kukaan ei ole vielä kirjoittanut tästä kirjaa". Koska haluan lukea vain hyviä kirjoja, tietenkin pyrin mahdollisimman laadukkaaseen työhön. 

Esimerkiksi Linnavuoren Tuuli (Otava 2017) sijoittuu Pirkanmaan ja synnyinkaupunkini Tampereen rautakaudelle. Kirjoitin kirjan, joka antoi syyn koluta kesämökkimaisemiamme Teiskossa, mielenkiintoisia lapinraunioita Reuharinniemessä ja Vesilahdella, kuivunutta Sarsan koskea ja muinaisasutusaluetta Kangasalla... kiehtovaa! Miten eri silmin nyt katselenkaan maisemia, joissa Tuuli, Tommo, Unti ja Alva taistelivat luonnonvoimia ja vihollisia vastaan...

Mutta vastauksena kysymykseen... historiallinen romaani kunnioittaa historiallista ajanjaksoa. Jos kirjassa on otettu enemmän vapauksia, se yleensä tuodaan ilmi takakannessa ja puhutaan vaikkapa "mytologialla maustetusta" tarinasta. Ja huomio  mytologia on todellista historiallista muinaisuskoa olentoineen. Se sotketaan helposti fantasiaan, joka on keksittyä satua (kukaan ei ole koskaan uskonut oikeasti hobitteihin, toivottavasti, mutta tonttuihin kylläkin).

Metsän ja meren suku -sarja sijoittuu 900-luvun ja 1000-luvun taitteeseen. Kirjoittaessa olen pyrkinyt ymmärtämään rautakauden ajan ihmisen elämänkatsomusta, uskomuksia, arvoja, tapojen syitä ja taustoja, poliittista ja sosiaalista hierarkiaa jne. Vain ymmärtämällä kokonaisuuden voi tulkita oikein ja luoda todentuntuista tarinaa. Mytologia ja muinaisuskot ovat aina kiehtoneet minua ja niinpä niillä on sarjan päähenkilöille suuri merkitys. Kuitenkaan en poikkea fantasia puolelle, vaikka toisinaan saan kuulla, kuinka olen kirjoittanu "hienoja fantasiakirjoja"... Noh, kaunokirjallisuus on toki fiktiota. 
Vaikka kirjan maailma olisi kuinka eheä ja kiitettävä, lopulta teoksen kaunokirjalliset arvot ovat kirjailijalle vähintään yhtä merkittäviä. Tarinan pitää koskettaa, antaa lukijalle monella tasolla. 

Näistäpä vaikka lisää seuraavassa blogissa...

Lopuksi vielä pohdittavaa. 

Nautitko sinä historiallisesta romaanista, koska se avaa ikkunan menneeseen? Kuinka suuri merkitys eskapismilla on lukunautinnossasi? Vai luetko historiallista romaania lähinnä vetävän tarinan tai päähenkilön vuoksi?

Historialla on niin monta ulottuvuutta nykyihmisen näkökulmasta. Ennen oli toisin. 
Historia onkin kuin käänteistä scifiä, jossa uskottavuus rakentuu mahdollisuuden varaan...



Inspiroivia lukuhetkiä toivoen,

 Johanna




Kommentit

  1. Minua kiinnostaa kirjan henkilöiden ja juonen lisäksi historialliset paikat, asumukser, vaatetus, ruoka, juoma, tavat ja työt ja arkiset puuhat. Niin moni asia menneessä asiassa, auttaa ymmärtämään myös nykypäivää. Suomalaisten kirjailijoiden historialliset kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja pohjatyö tarkasti tutkittu. Sellainen teksti ja elämisen kuvaus, luo nautinnollisen luku tai kuuntelukokemuksen. Siinä samalla oppii kuin varkain historiaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Samat asiat kiinnostavat myös minua ja on ihanaa, että voi ottaa lukijoita mukaan historialliselle aikamatkalle :) - JV

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!

Seuraa blogia